Kirjoittajat: Mikko Sivonen ja Miikka Niiranen.
Kävelin (Mikko) elokuussa 2015 pienen seurakunnan rakennukseen San Anselmossa, Kaliforniassa, Yhdysvalloissa alakouluikäisten lasteni kanssa. Opiskeluajoista tuttu pariskunta johti siellä Chronos Academy -koulua. Astuin vuodeksi maailmaan, joka jätti minuun unohtumattoman vaikutuksen. Neljä eri ikäistä lastani oppivat koko maailman historian vaiheet yhden lukuvuoden aikana. He opiskelivat niin matematiikan kaavoja, kirjoittamista, kielioppia, puhetaitoa, Raamatun kertomuksia ja piirtämistä omalla ikätasollaan. Kaikki sidottiin kuitenkin maailmanhistorian kronologiseen kertomukseen. Kun kymmenen kuukauden päästä lapseni ulkomuistista lauloivat naapureille 14 minuutin laulun maailman historian vaiheista, kiinnostuin toden teolla klassisen koulutuksen historiasta ja oppimisfilosofiasta.
Neljä vuotta myöhemmin vietimme jälleen puoli vuotta klassisen kristillisen koulutuksen parissa, tällä kertaa Classical Conversations -kurssisuunnitelmaa seuraten. Lapseni lauloivat samaa laulua ja opiskelivat samoja asioita, mutta nyt jokainen vaikeammalla tasolla. 14-vuotias poikani analysoi isänsä kanssa Yhdysvaltojen orjuuden vaikutuksia ajankohtaisiin rodullisiin kysymyksiin vertaillen The Narrative and the Life of Frederick Douglas ja Booker T. Washington: Up from Slavery elämäkertoja. Paria vuotta nuorempi poikani taas opetteli ulkoa 27 loogista virhepäätelmää. Lukija voi vain kuvitella, kuinka usein hän puuttui vanhempiensa keskusteluihin sanomalla: ”argumenttisi ei ole looginen”. Nyt hän opettaa virhepäätelmiä perjantai-iltaisin koko perheelle ja kuvittaa yhteistä projektia aiheesta.
Näiden kahden vuoden kokemusten rohkaisemina olemme alkaneet kiinnittää huomiota viiden lapsemme opetuksen sisältöön ja metodeihin myös nykyisessä suomalaisessa koulujärjestelmässä. Pyrimme mahdollisuuksiemme mukaan integroimaan Raamatun ja maailman historian oppimista myös muihin oppiaineisiin. Uteliaan ilmapiiriin luominen, jossa totuutta etsitään kysellen ja pätevin argumentein, ja jossa harjoitellaan väittelytaitoja – rakentavalla ja kauniilla tavalla – ei ole aina helppoa (varsinkaan vanhemmille). Mutta se on sitäkin palkitsevampaa. Kirjalistaamme poimimme klassikkokirjoja, joita luemme yhdessä tai erikseen. Niiden rakenteesta ja sanomasta sitten joko keskustelemme päivällispöydässä tai teemme lyhyitä esittelyjä toisillemme harjoittaen retorisia taitoja.
Suomalaisen koulun ansioita, puutteita ja tulevaisuudennäkymiä
Mikä saa suomalaisen koulun parhaat puolet irti saaneet akateemiset perheenisät innostumaan klassisesta kristillisestä koulutuksesta? Onhan Suomen koulutusjärjestelmästä ylpeilty lähes koko 2000-luku PISA-mittausten huippuvuosista lähtien (vaikka sittemmin tulokset ovatkin notkahtaneet). Peruspaketti pitäisi olla luterilaisen Suomen kasvatin näkökulmasta kunnossa, jos jopa itse Lutheriakin ehdotetaan suomalaisen peruskoulun isäksi.
Totta onkin, että suomalaisessa koulujärjestelmässä on paljon sellaista, joka konservatiivisen kristitynkin näkökulmasta on säilyttämisen arvoista. Koulutus on taattu jokaiselle lapselle ja se pyritään pitämään kaikille yhtä laadukkaana. Ylioppilaskirjoitusten arvosanat perustuvat ansioille ja ovat yhteismitallisia ympäri maan ja siksi toimivat yliopistoille sisäänoton perusteena. Toisin kuin vaikkapa tietyissä osin Yhdysvaltoja, Suomessa yhteiskuntaa jakavia eliittikouluja ei vielä oikeastaan ole, joskin koulujen eriytymisestä puhutaan jo. Yliopistojen pääsyvaatimukset ovat kaikille samat ja pääasiassa selkeän meritokraattiset eivätkä ohjaudu kiistanalaisten poliittisten kriteerien mukaan. Koulun uskonnonopetuskin on vielä jotakuinkin voimissaan, mikä ei länsimaissa ole lainkaan itsestään selvää.
Miksi siis haikailla jotain muuta? Syitä on ainakin kahdenlaisia. Yhtäältä juuri monet arvokkaat piirteet suomalaisessa koulussa ovat muuttuneet huonompaan suuntaan siitä, mitä ne joskus olivat. Jo 1970-luvun peruskoulu-uudistuksesta alkaen koulujärjestelmää kohtaan on esitetty kritiikkiä oppilaiden tasapäistämisestä. Tasa-arvo on kriitikkojen mukaan vääristynyt tarkoittamaan sitä, että lahjakkaimpien oppilaiden on vaikea päästä hyödyntämään potentiaaliaan luokassa, jossa vaikkapa tasoryhmiä ei ole mahdollista perustaa. Tuoreena esimerkkinä tällaisesta kritiikistä voi mainita vaikkapa tietokirjailija Mai Allon.
Toisenlaisen, lukiouudistukseen kohdistuvan koulukritiikin tarjoaa filosofian opettaja Arno Kotro, jonka mukaan lukion opetussuunnitelman jatkuva muuttaminen stressaa opettajia, ja matemaattisten aineiden painoarvon ylikorostaminen jatko-opintoihin haettaessa sotii lukion yleissivistävää tehtävää vastaan. Pisteytyksen vuoksi lukiolainen nähdään rattaana talouden koneistossa, ja hänen koulutuksensa arvo mitataan teollisuuden mittareilla, eli lopulta rahalla.
Näiden lisäksi uskonnonopetuksen asema ja merkitys on erityisesti kristittyjen vanhempien tarkkailevan silmän alla. Vaikka herätyskristityt vanhemmat sanoisivatkin, että koti kantaa vastuun uskonnollisesta kasvatuksesta, on todellisuus monesti toinen. Uskonnonopetus on käytännössä synnyttänyt työnjaon, jossa pään tieto tulee koulusta, sydämeen se valuu kotona ja seurakunnassa. Lisäksi uskonnonopetuksen tuntimääriä on jo pitkään vähennetty ja kun kansankirkon jäsenmäärä tippuu, kasvaa samalla paine luopua kokonaan myös nykymuotoisesta järjestelystä. Ongelmatonta ei ole sekään, että nykyisessä koulumaailmassa uskonnon erottamista muista oppiaineista on pidetty itsestään selvyytenä jo pitkään. Vai milloin olet kuullut koululaisen oppivan äidinkielen kirjallisuudenlajien moninaisuutta Jumalan hienona lahjana? Raamatun tekstien nähdään olevan ristiriidassa nykytutkimuksen kanssa esimerkiksi seksuaalietiikassa. Tämä vahvistaa tiedostamattamme kristillisen uskon eroa niin tieteestä kuin historiasta.
Muuttuva tilanne mietityttää monia kristittyjä vanhempia. Miltä näyttää lastemme koulutus jälkikristillisessä Suomessa, jossa kristillisen maailmankuvan ja kirkon vaikutuksen kasvatuksessa uhkaavat korvata yksipuolinen, vain käytännön työelämään tähtäävä hyötyajattelu tai vaikkapa gender-ideologia. Vaikka koulujärjestelmämme vannoo uskonnollisen neutraaliuden nimeen, todellisuudessa koulutus aina muokkaa maailmankatsomustamme. “Neutraali” koulutus muuttuukin nopeasti sanan varsinaisessa merkityksessä jumalattomaksi. “Nykyään tiedetään, ettei biologiselle sukupuolelle ole ainoastaan kahta vaihtoehtoa”.[1] Kun biologisesti kiistämätön tosiasia kahdesta sukupuolesta, miehestä ja naisesta – josta myös Raamatun ensisivut puhuvat – vaihtuu subjektiiviseksi kokemukseksi kahta useammasta sukupuolesta 7. luokan elämänkatsomus- ja terveystiedon kirjoissa, oppilaan ajattelua muokataan avoimen ideologisesti. Koulujärjestelmämme onkin paikoin vaarassa alkaa kasvattaa järjestelmällisesti suomalaisia pois perinteisestä kristillisestä maailmankatsomuksesta.
Kuinka kristityn vanhemman tulisi reagoida näihin muutoksiin? On hyvä havahtua ymmärtämään, että juutalaista shema-traditiota (5 Moos. 6) seuraten apostoli Paavalin (Ef. 6:4) mukaan on isän vastuu kasvattaa (kr. paideia) lapsensa Herran kokonaisvaltaiseen tuntemiseen. Isän kannattaakin ottaa aktiivisesti selville, mitä ja miten hänen lapselleen opetetaan koulussa. Pelkkä informaation kerääminen tai kritisointi ei kuitenkaan kanna pitkälle, jos omien lasten koulutuksesta haluaa ottaa vastuun ja sitä tahtoo parantaa. Tarvitaan jotain, joka vie eteenpäin omalla itsenäisellä voimallaan.
Onko lapsia mahdollista kasvattaa Kristus-keskeisesti, jolloin kaikkia oppiaineita tarkastellaan uskonpuhdistuksen teologian linssien läpi? Onko mahdollista kasvattaa lasta viisaaksi ja hyveelliseksi ruokkimalla sielua totuudella, hyvyydellä ja kauneudella?
Me uskomme, että se on mahdollista. Tämän artikkelin tarkoitus on esitellä mitä niin sanottu klassinen kristillinen kasvatus ja koulutus on sekä pohtia, miten sitä voitaisiin soveltaa Suomessa tulevina vuosikymmeninä.
Kristillistä koulutusta on, mutta mikä tekee koulutuksesta juuri klassista?
Kasvatuksen historia sisältää kadonneita aarteita ajoilta, jolloin Suomessa ja länsimaissa opetus on ollut huomattavasti tiukemmin sidottu kristilliseen uskoon. Vaikka valistuksen aateperintö on purkanut tätä sidosta, paradoksaalisesti liitoksen heikennyttyä erot menneisyyteen ovat korostuneet niin, että uskon ja koulutuksen yhteydet erottuvat selvemmin. Toisen maailmansodan jälkeen englanninkielisessä maailmassa ja erityisesti 1980-luvulla Yhdysvalloissa voimistunut liikehdintä on etsinyt historiasta näitä kadonneita aarteita antiikista asti ja yrittänyt soveltaa niitä koulutuksen käytäntöön.
Mitä siis tarkoittaa, että koulutus on kristillisen lisäksi “klassista”? Riittääkö, että koulussa on mahdollisuus opiskella latinaa ja kenties laajempi jakso Rooman valtakunnan historiaa? Se on hyvä alku, mutta asia on paljon laajempi. Vastikään kirjan kasvatusteorian historiasta julkaisseen Antti Saaren mukaan antiikin Kreikassa kasvatuksella oli kahtalainen funktio. Ensinnäkin se oli teoretisointia siinä merkityksessä (kr. theorein, katsella), että filosofian ja tiedon keskeisenä päämääränä oli toimia itsekasvatuksena hyvää elämää varten. Ottamalla etäisyyttä syntyperäänsä, perittyyn asemaansa ja yhteiskunnan vakiintuneisiin käsityksiin teorian kautta oppilas katseli todellisuutta tietystä näkökulmasta, jotta oman elämän muokkaaminen hyvän elämän ihannetta vastaavaksi tulisi mahdolliseksi. Etäisyyden ottaminen totuttuun tuli mahdolliseksi joko matkustamisen, mutta myös muusta yhteiskunnasta fyysisesti erotetun koulun kautta, joka sananmukaisesti tarkoittaa sekä vapaa-aikaa (kr. skholḗ) että kasvatusinstituutiota (kr. skhola).
Toiseksi, kasvatuksen ja koulutuksen tuli palvella yksilön lisäksi kaupunkivaltion yhteistä elämää. Kun demokratia kreikkalaisissa poliksissa kehittyi, ilmeni tarve äänivaltaisten vapaiden miesten yhteiselle, jaetulle koulutukselle (enkyklios paideia). Sen ansiosta päätöksentekoon osallistujat tiesivät ainakin jotain niistä päämääristä ja keinoista, joita demokraattinen kaupunki elämäänsä tarvitsi. Antiikin Kreikan kaupunkivaltioissa on siksi myös länsimaisen koulun “klassinen” juuri. Koulutuksen kontekstissa “klassisuus” tarkoittaakin nimenomaan näille antiikin juurille ja niiltä kumpuaviin sivistysihanteisiin palaamista.
Kirkko on ottanut klassisen koulutuksen lahjana vastaan
Länsimaiseen kouluun on antiikin Kreikasta alkaneen perinteen lisäksi kristillinen usko tehnyt lähtemättömän jäljen. Kun kristinusko levisi Rooman valtakunnassa, se levisi kreikkalaisen filosofian läpäisemään yhteiskuntaan, joka oli säilyttänyt ja osin myös jalostanut perimäänsä aatemaailmaa. Niinpä varhaisen kirkon yhdeksi tehtäväksi tuli valita suhtautumistapansa tähän pakanoiden viisauteen samalla, kun se jatkoi juutalaisuudesta perimäänsä koulutuksen korkeaa ihannetta ja Jeesuksen lähetyskäskyn opettamista. Tehtävä ei sinänsä ollut uusi, sillä Jumalan kansa on painiskellut aina sen kanssa kuinka suhtautua ympäröivän kulttuurin koulutukseen, varsinkin pakkosiirtolaisuuden ajasta lähtien. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat vaikkapa Danielin kirja tai Septuagintan käännös.
Yksi yleinen oman aikamme harhakäsitys on, että varhainen kristillisyys olisi ollut yksipuolisen kielteinen suhteessaan kreikkalais-roomalaiseen aatemaailmaan. Historioitsija Peter Harrison kumoaa tällaisen kuvitelman vakuuttavasti ja osoittaa, että ne kohdat, joita tällaisen konfliktitilanteen rakentamiseksi Paavalilta ja kirkkoisiltä poimitaan, käsittelevät vain rajattua aluetta kristinuskon ja ei-kristillisten filosofioiden välillä. Kirkossa kreikkalainen ja roomalainen tieto hyväksyttiin pääosin, mutta heidän käsitystään hyvästä elämästä ja elämäntavasta ei hyväksytty. Yhteenotot kirkkoisien ja ei-kristittyjen välillä koskevat juuri käsitystä oikeasta tavasta elää ja sitä, mikä on todellisen elämän lähde. [2]
Varhaisten kristittyjen avoin asenne johti lopulta siihen, että antiikista peritty koulutus lopulta omaksuttiin kristilliseen maailmaan, jossa se säilyi uudelle ajalle asti esimerkiksi luostarien, katedraalikoulujen ja yliopistolaitoksen kuljettamana. Uskonpuhdistuksen ravistellessa Eurooppaa koulutus oli yksi sellainen asia, jota reformaattorit ymmärryksensä mukaan muokkasivat kuitenkin pyrkien säilyttämään historiallisen jatkuvuuden alkulähteille tässäkin asiassa. Thomas Korcokin mukaan antiikin auktoriteetit otettiin humanismin hengessä vastaan ja heitä pidettiin joidenkin kirkkoisien tapaan suorastaan Jumalan lahjoina kristikunnalle. [3]
Mutta kuten varhaiset kristityt, myös reformaattorit tahtoivat kantaa kortensa kekoon koulutuksen päämäärien asettamisessa. Luterilaisessa maailmassa tämä tarkoitti muun muassa sitä, että koulutus tahdottiin ulottaa kaikkiin kansankerroksiin. Koulutuksen tavoitteena ei ollut vain opettaa ammattia, vaan tehdä ihmisistä todellisesti vapaita. Siksi omantunnon vapaus evankeliumin levossa oli uskonpuhdistuksen koulutusuudistuksen johtotähti. Tämä antoi myös eväät ihmisen moniin muihin kutsumuksiin yhteiskunnassa ja perheessä ammatillisen kutsumuksen lisäksi.
Hyppäys nykyaikaan ja klassisen kristillisen koulutuksen renessanssiin
Saaren kirja osoittaa mainiosti, kuinka yhä tänäkin päivänä koulutuksen päämäärät hyvän elämän ihanteita koskien asetellaan paljon samojen, antiikista periytyvien kysymyksenasettelujen ohjaamina. Mikä sen sijaan on kiistatta muuttunut viimeisten kolmen sadan vuoden aikana, on kristillisen uskon asema niin yhteiskunnassa kuin kasvatusteorioidenkin parissa. Tämä näkyy esimerkiksi loputtoman tuntuisena virtana toisistaan poikkeavia käsityksiä siitä, miten hyvä elämä määritellään ja miten tähän päämäärään saavutaan. Tällaiset alun perin filosofien piirissä alkaneet virtaukset ovat jättäneet jälkensä myös kasvatustieteeseen.
Siksi ei olekaan yllättävää, että traditioon vetoa tuntevien kristittyjen ja ei-kristittyjen parissa on syntynyt vastareaktioita ja erilaisia pyrkimyksiä palata länsimaisen koulutuksen juurille. Gene Veith ja Andrew Kern jäljittävät teoksessaan Classical Education – The Movement Sweeping America joitakin sellaisia 1900-luvun historiasta. Maan huippuyliopistot on alunperin perustettu antiikista periytyneiden “vapaiden taitojen (liberal arts)” mallin varaan, mutta niiden perintö on haalistunut ja toisaalta ehtinyt kokea renessanssinkin aikoja. Teoksen pääpaino on kuitenkin parhaillaan leviävässä klassisen kristillisen koulutuksen liikkeessä yliopistoa edeltävässä koulutuksessa. Jotkut ajoittavat tämän liikkeen synnyn vuoteen 1980, jolloin useita klassisia kristillisiä kouluja (niin protestanttisia kuin katolisiakin) sai toisistaan riippumatta alkunsa eri puolilla maata. Keskeinen innoittaja niille oli englantilaisen kirjailijan Dorothy Sayersin artikkeli The Lost Tools of Learning (1947). Tunnetuin kyseisistä kouluista lienee Logos School Idahon osavaltiossa. Sen opettajana toiminut presbyteerikirkon pastori Doug Wilson kirjoitti vuonna 1991 kirjan Recovering the Lost Tools of Learning (Crossway) [4], jonka myötä Logoksen mallin mukaisia kouluja alkoi syntyä runsaasti ympäri Yhdysvaltoja erityisesti konservatiivisten protestanttien parissa.
Vuonna 1994 joukko kouluja muodosti Association of Classical Christian Schools -järjestön (ACCS), joka koordinoi uusien vastaavien koulujen perustamista, akkreditointia ja opettajankoulutusta Yhdysvalloissa ja muualla maailmassa. Järjestön suosittelijoina on Amerikan konservatiivisen kristillisen kentän tunnettuja nimiä, kuten Os Guinness, Al Mohler, John Piper ja R. C. Sproul. ACCS:n piiriin kuuluu noin 300 koulua ja 50 000 oppilasta, joskaan se ei kata kaikkia klassisia kristillisiä kouluja maassa. Oppilasmäärä vastaa noin prosenttia maan koululaisista, joskin määrä on kasvanut viime vuosina kovaa vauhtia.
Mutta mitä näissä kouluissa sitten tehdään eri tavalla? Kern ja Veith luettelevat kirjassaan joitakin esimerkkejä koulujen sisällön piirteistä (pedagogiikkaa käsittelemme myöhemmin). Yksi silmiinpistävä ero suomalaiseen kouluun on siinä, mitä oppimateriaaleja eri aineissa käytetään. Olipa kyse äidinkielestä tai vieraasta kielestä, tavoite on perehdyttää niidenkin kautta oppilas antiikin ja kristillisen historiamme klassikoihin, joiden arvon ajan hammas on koetellut. Alakoulussa voidaan siksi luettavaksi antaa vaikkapa Narnian tarinat koko luokalle tai lukea antiikin kreikkalaisen satusedän Aisopoksen tarinoita. Yläkoulussa voidaan siirtyä Homerokseen, Shakespeareen tai Miltoniin. Yläkouluikää leimaa lisäksi mittava muodollisen logiikan opiskelu, joka Suomen kouluista suoranaisena aineena puuttuu.
Lukiotasolla taas opiskellaan laajasti retoriikkaa, ja esimerkiksi Logos Schoolissa aineen oppikirjan kirjoittaja on Aristoteles. Runsas esseiden kirjoittaminen, väittelyharjoitukset ja näytellyt oikeudenkäynnit kuuluvat monien koulujen ohjelmaan lukioikäisenä. Joistakin ennakkoluuloista poiketen opiskeltava kirjallisuus ei siis suinkaan ole pelkästään kristittyjen kirjoittamaa (erään luterilaisen lukion filosofian kurssin listalta löytyy niin Karl Marxia kuin C. S. Lewisiakin), joskin opetus toteutetaan nimenomaan kristillisen uskon kehyksestä käsin. Suomessa sisällöt näyttäisivät historiamme ja kulttuurimme huomioon ottaen luonnollisesti hiukan toisenlaisilta.
Entä kuinka hyvin klassisen kristillisen koulun nimeä kantavat opinahjot ovat pärjänneet vertailussa muihin kouluihin? Tutkimusta löytyy asiasta kaiketi tällä haavaa vain Yhdysvalloista, mutta siellä jälki on monella mittarilla vakuuttavaa. Viime vuonna ACCS teetti Notre Damen yliopiston sosiologian osaston kanssa tutkimuksen, jonka mukaan klassisista kristillisistä kouluista valmistuneista lähes 90 prosenttia suoritti college-tutkinnon, mikä on suurempi osuus kuin kalliista yksityiskouluista valmistuneista (hieman alle 80%). Samoin klassisten kristillisten koulujen alumnit saivat merkittävästi enemmän kiitettäviä arvosanoja yliopistossa. Lisäksi kyseisten koulujen alumnit raportoivat suurempia lukemia esimerkiksi itsenäisen ajattelun ja uskonnollisen osallistumisen suhteen.
Miltä näyttää klassisen kristillisen koulutuksen päämäärä ja pedagogia?
Jokainen erinomaiseksi lentopalloilijaksi tai pianistiksi haluava tietää, ettei oikoteitä autuuteen ole. On otettava lusikka käteen ja tehtävä kovasti töitä oppiakseen haluttavan taidon alkeet. Tuhansien usein puuduttavienkin toistojen kautta kasvaa varmuus, joka mahdollistaa pelaamisen, soittamisen ja kielen käytön oikealla tavalla. Tämän jälkeen on valmis kauniilla ja persoonallisella tavalla soveltamaan oppimaansa lähimmäistensä palvemiseksi.
Sen sijaan, että kysytään aluksi ainoastaan hyöty mielessä, mitä voin tehdä näillä tiedoilla ja taidoilla, klassinen kristillinen koulutus kysyykin, ”mitä tämä kasvatus ja oppiminen tekee minulle?” Perustana oppimiselle on kolmiyhteinen Jumala koko todellisuuden ja hyvyyden keskipisteenä. Klassisen kristillisen koulutuksen päämäärä onkin Kerniä siteeraten ”kasvattaa viisautta ja hyveitä ruokkimalla sielua totuudella, hyvyydellä ja kauneudella”. Kaikkien tieteenalojen ja oppimisen perimmäinen tarkoitus on siis auttaa oppijaa tutkimaan, ihmettelemään ja nauttimaan Luojastaan nähden hänen kädenjälkensä kaikessa. [5]
Klassisen koulutuksen sisältöä kutsutaan “vapaiksi taidoiksi” (lat. artes liberales, engl. liberal arts). Termillä viitataan vapauteen (lat. liber), jonne päästään oppimalla viisautta laajojen taitojen ja opetussisältöjen (lat. arte) hallitsemisen kautta. Artes liberales jaetaan yleensä kahteen osaan, triviumiin ja quadriviumiin. Latinankielinen sana trivium tarkoittaa ”paikkaa, jossa kolme tietä tapaavat”, ja näin se koostuukin kolmesta oppimisen alueesta: grammatiikka, dialektiikka (logiikka) ja retoriikka. [6]
Grammatiikka
Sana ”gramma” (kr. gramma) tulee kreikan kielestä ja tarkoittaa “kirjainta”. Grammatiikalla, eli kieliopilla, tarkoitettiin alun perin kielen aakkosten, sanaston ja rakenteen oppimista. Se on välttämätöntä, jotta ihminen voi vaihtaa ajatuksia, käydä mielekästä keskustella ja tehdä erotteluja ideoiden välillä. Monimutkaisten merkitysrakenteiden oppimisen voidaankin sanoa olevan mahdollista vain Jumalan kuvalle.
Klassisen kristillisen koulutuksen kirjallisuudessa (Kern, Sayers, Leigh A. Bortins jne.) korostetaan, että kieliopin haltuunottaminen ei rajoitu ainoastaan tiettyyn puhuttuun tai kirjoitettuun kieleen. Kieli onkin kommunikaatioväline kaikkien ideoiden ja asioiden oppimiselle. Näin samaa rakenteen oppimisen periaatetta sovelletaan kaikkiin oppiaineisiin, oli kyseessä sitten historia, matematiikka, luonnontiede, musiikki tai liikunta.
Sayersin ja Wilsonin mukaan oppimisen alkuvaiheessa ulkoa oppimisella on suuri rooli. On päästävä automaation tasolle, joka tapahtuu ainoastaan loputtomilta tuntuvien toistojen kautta. Aakkoset on opeteltava, jotta voisi päässä kielenoppimisessa eteenpäin. Näin opitaan puhumaan oikeilla termeillä. Tässä vaiheessa oppimista ei ole välttämätöntä, että lapsi ymmärtää kaiken oppimansa. Tärkeintä on koota paljon materiaalia pitkäaikaiseen muistiin, joka tapahtuu musiikin, rytmien, runojen ja rimpsujen kautta. Päivämäärien, anekdoottien, historiallisten aikajanojen ja tapahtumien – jotka opetellaan vaikka laulun avulla – luodaan perustus oppiaineen syvälle myöhemmälle tuntemukselle.
Jo keskiajalla eurooppalaisten yliopistojen alkuaikoina väitettiin, että juuri grammatiikka on kaiken oppimisen perusta. Sayers luovasti yhdistää artikkelissaan triviumin kolme aluetta kolmeen lapsen kehitysvaiheeseen. Hänen mukaansa karkeasti ottaen ikävuodet 6–11 tulisikin käyttää grammatiikan opintoihin, ei ainoastaan äidinkielen, vaan kaikkien aineiden opinnoissa.
Siksi esimerkiksi kristittyjen perheiden kannattaisi aloittaa kristillisen uskon “grammatiikan”, eli sen perusteiden ulkoaoppiminen jo aikaisessa vaiheessa. Raamatun jakeiden ja kirjoitusten kokonaiskertomuksen (Jumala, ihminen, synti, lupaus, lunastus), uskontunnustuksen, Herran rukouksen ja 10 käskyn (ulkoa)opettaminen lapselle ensimmäisten vuosien aikana on suuri lahja, jonka vanhempi voi antaa jälkikasvulleen.
Toisaalta klassisen kristillisen koulutuksen liikkeen parissa on esitetty myös vahvaa kritiikkiä Sayersin ikäkausiajattelua kohtaan, eivätkä kaikki klassiset kristilliset koulut rakennu orjallisesti sen varaan. Esimerkiksi Shawn Barnett on huomauttanut, että grammatiikan, logiikan ja retoriikan oikeutettu samaistaminen ikävaiheisiin vaatisi lisää tutkimusta tuekseen. Epäselvää on lisäksi se, kuinka paljon keskiajan koulut lopulta muistuttivat Sayersin hahmotelmaa.
Dialektiikka
Kun oppija on saanut haltuunsa kielen perusasiat, eli grammatiikan, Sayersin mukaan hän voi siirtyä dialektiikka-vaiheeseen (kr. dialegein, keskustella), jota nimitetään joskus logiikka-vaiheeksi. Se on ajattelemisen taidetta, jossa opetellaan oikein ajattelemisen sääntöjä ja tunnistetaan yleisimpiä virhepäätelmiä. Dialektiikassa keskitytään kielen analyysiin grammatiikkavaiheen kielioppisääntöjä syvemmällä tavalla: kuinka sanat, lauseet ja kappaleet liittyvät toisiinsa. Tätä tehdään ennen kaikkea väittelyn ja keskustelun kautta.
Väittelyn voi voittaa monella tavalla. Niin Sokrates kuin kristillinen maailmankuvakin vaativat, että sofistista retorista manipulaatiota ei tule käyttää omien väitteiden osoittamiseen paremmiksi totuuden kustannuksella. Dialektiikassa syleilläänkin logiikkaa ja tervettä väittelytaitoa, jonka päämääränä on totuuden löytäminen. Oppilas harjaannutetaan tekemään vertailuja, tutkimaan yhteyksiä, löytämään eroavaisuuksia, arvioimaan ennakko-olettamuksia ja välttämään loogisia virhepäätelmiä. Augustinus määrittääkin logiikan olevan ”argumentaation tiedettä”, joka ”tutkii totuutta ja sen tarkoitusta mitä on sanottu”. [7]
Toisin kuin usein todetaan, tyhmiä kysymyksiä on olemassa. Oikeiden ja hyvien kysymysten kysyminen ja niihin vastaaminen vaatiikin viisautta. Klassisessa opetusihanteessa tätä opetellaan sokraattisen dialogin kautta, jossa on kaksi vaihetta. Ensimmäisessä ironian vaiheessa opettaja näyttää oppilaansa epäjohdonmukaisuuden tai ristiriitaisuuden hänen ajattelussaan. Jos oppilas saadaan näkemään hänen tietämättömyyteensä, hän on valmis astumaan toiseen maieuuttiseen (kr. maieutikos, kätilön toiminta) vaiheeseen. Ihminen, joka hyväksyy tietämättömyytensä, voidaan saada muuttamaan mielensä, näkemään totuuden ja tuomaan muutos omaan ajatteluunsa. Tämän saavuttaakseen opettajan on kyettävä mimeettisyyteen (kr. mimos, imitaattori, näyttelijä). Opettajan tulee inkarnoida totuus konkreettisesti oppilaan elämään. Se, että Jeesus (logos) totuuden persoonana tuo syntisen muutokseen (kr. metanoia) tätä inkarnaation ”tekniikkaa” käyttäen, tuskin lienee sattumaa.
Jos grammatiikassa opitaan puhumaan oikein termein, niin dialektiikan tarkoitus on siis puhua ymmärrettävästi, loogisesti, totuudenmukaisesti ja järkevästi. Logiikan ja dialektiikan tarkoitus onkin tuoda oppilas näkemään totuuden kaunis harmonisuus.
Sayersin mukaan logiikan taitojen oppiminen tulee aloittaa jo noin 12–15 vuoden iässä. Murrosiässä oleva nuori alkaa miettimään syy- ja seuraussuhteita ja sitä, kuinka hänen oppimansa faktat liittyvät toisiinsa. Hän alkaa myös kyseenalaistamaan ulkoa oppimiensa asioiden todenperäisyyttä ja loogisuutta. Tämä onkin oikea ikä alkaa käydä syvällisempiä teologisia keskusteluja ulkoa opituista uskon perusasioista, joihin toivottavasti on paneuduttu jo grammatiikkavaiheessa.
Kuten grammatiikassa, itse logiikan tekniikkaa harjoitetaan sekä sitä opitaan soveltamaan kaikkiin oppiaineisiin. Loogista kysymyksenasettelua harjoitetaan niin historiassa, biologiassa tai uskonnonopetuksessa. Juuri logiikan opintoihin kuuluu myös eri oppiaineiden integroinnin vahvistaminen. Kuinka uskonpuhdistus liittyy Euroopan historiaan tai Johan Sebastian Bachin musiikkiin? Mikä oli Englannin johtajan Oliver Cromwellin puritaanisen tausta-ajattelun vaikutus oman aikansa politiikkaan? Millä vuosisadalla ja minkälaisin seurauksin ja edellytyksin tietyt matemaattiset yhtälöt syntyivät? Näiden ja lukemattomien muiden kysymysten kautta harjoitellaan loogista ajattelua.
Retoriikka
Retorisilla kyvyillä usein viitataan poliitikkojen manipuloivaan sanojen käyttöön omien ideologioiden edistämiseksi toisten kustannuksella. Näin jo muinaiset sofistitkin toimivat. Sanan alkuperäisessä tarkoituksessa sillä on kuitenkin neutraalimpi merkitys. Retoriikka saa alkunsa kreikankielisestä sanasta (kr. rhêma), joka tarkoittaa puhuttua sanaa. Retoriikalla tarkoitetaankin varsinaisesti julkista puhetaitoa ja näin kykyä vakuuttaa ja vaikuttaa kuulijansa.
Aristoteles jakoi Retoriikassaan puheen ainekset kolmeen osaan: eetokseen (kr. ethos), logokseen (kr. logos) ja paatokseen (kr. pathos). Eetoksella tarkoitetaan puhujan uskottavuutta: kuinka paljon yleisö on vakuuttunut hänen tietämyksestään ja luonteestaan. Logos taas keskittyy puheen sisältöön, argumentaatioon ja loogiseen rakenteeseen. Lopuksi puhujan tunneperäistä yhteyttä vastaanottajan välille kutsutaan paatokseksi.
Retoriikka on triviumin kolmas ja viimeinen alue. Kun oppilas on oppinut symbolijärjestelmät, sanojen käytön (grammatiikka) ja argumentaatiotaitoja (dialektiikka), hän on valmis ilmaisemaan opittua viisauttaan toisille. Retoriikka onkin kykyä kommunikoida selkeällä ja toisia vakuuttavalla tavalla oppimiensa asioiden totuudellisia ja loogisia päätelmiä, jotka hän on myös itse sisäistänyt elämäänsä ja yhteisöönsä. Sayers liittää tämän oppimisen vaiheen noin ikävuosiin 15–18.
Triviumin kolmaskaan vaihe ei pitäydy ainoastaan sanojen maailmaan. Retoriikkaa laajemmassa mielessä voidaankin ajatella kaiken kattavana ilmaisutaitona, joka sisältää niin puhumisen, kirjoittamisen, soittamisen ja pelaamisen. Tämän lisäksi retorisesti harjaantunut ihminen kykenee kokonaisvaltaiseen eri tieteenalojen vuorovaikutteiseen kommunikointiin yhdistellen ja erotellen asioita vaikuttavalla tavalla.
Kernin mukaan retoriikka on päätöksen tekemisen tiedettä ja sen tavoite on kolmiosainen: tuoda yhteisö harmonisuuteen, asettaa yhteisön jäsenet vapauteen ja auttaa heitä arvioimaan asioita totuudella. Kristillisen koulutuksen tavoitteena onkin, että oppilas kykenee ilmaisemaan laajoja integroituja opintokokonaisuuksia totuudellisella, hyvällä, kauniilla, persoonallisella ja Kristus-keskeisellä tavalla. [8] Teologia tai sen kummemmin mikään muukaan oppimisen sisältö ei ole irrallista toisista oppisisällöistä. Kypsällä kristityllä onkin valmius perustella vakuuttavasti perinteistä kristillistä vakaumustaan henkilökohtaisella tavalla muuttuvassa ajassa.
Quadrivium
Kun keskiajan trivium keskittyy siis sanojen ja kirjallisuuden tieteeseen, piti klassinen koulutussisältö perinteisesti sisällään myös numeroiden tieteen, quadriviumin, joka jaettiin neljään eri osa-alueeseen: aritmetiikka, geometria, musiikki ja astronomia. Näiden neljän alueen kautta opiskeltiin kaikkien tieteenalojen – koko kosmoksen – todellisuuden luonteen kirjo. Aritmetiikka tutkii numeroita, geometria muotoja, musiikki äänen ja rytmien organisaatiota ja astronomia taivaan kappaleita. Koska nykysin oppimissisältö on jaoteltu monimuotoisemmin, quadrivium sellaisenaan nykyisessä klassisessa mallissa ei ole saanut triviumin kaltaista asemaa.
Lopuksi: Mikä on klassisen kristillisen koulutuksen merkitys nykyaikana?
Miten tiivistäisimme klassisen kristillisen koulutuksen ominaispiirteitä? Tapoja on monia, mutta ehkä yksinkertaiset “kolme pointtia” erään entisen pääministerimme tapaan on tarttuva sellainen. Lyhyesti sanottuna, klassisessa kristillisessä koulutuksessa
1) Otamme vastaan koko historiamme, tunnustamme yhdessä reformaattorien ja kirkkoisien kanssa sen yleisen ilmoituksen lahjan, minkä antiikin ja nykyajan ei-kristityt ja kristityt ovat saaneet selville.
2) Tunnustamme, että Kristus pitää maailmankaikkeutta koossa ja etsimme tapoja tunnistaa tätä Kristuksen ja kosmoksen yhteyttä yhä tarkemmin ja laajemmin erityisen ilmoituksen valossa.
3) Ilmestyskirjan sanoin Uuteen luomakuntaan ei pääse mikään epäpyhä tai valehtelija mutta sinne kuitenkin “viedään kansojen kunnia ja kirkkaudet” (Ilm. 21:26). Tahdommekin edistää hyvää ja viisasta elämää nimenomaan siitä näkökulmasta, mikä on yksittäisen ihmisen, ihmisyhteisöjen, kaikkien kulttuurien ja koko ihmiskunnan ikuisuuden näkökulmasta totuudellista ja hyvää. Tämä ei sulje pois ajallista elämää ja kulttuurin eri piirteitä, vaan päinvastoin antaa niille pysyvän merkityksen.
Toisin sanoen klassinen kristillinen koulutus pyrkii ottamaan länsimaiden älyllisen perinnön vastaan, arvioimaan sitä, tarvittaessa muokkaamaan ja viemään eteenpäin nimenomaan kristinuskon viitekehyksestä käsin. Se eroaa muista nykyajassa vaikuttavista lähestymistavoista siten, että sen tarjoamat mittapuut tuon perinnön arviointiin pysyvät samana. Silloin alttius vaikkapa historian uudelleenkirjoittamiseen alati vaihtuvan muoti-ideologian valossa ja riski oppisisältöjen tempoilevaan heilahteluun voidaan minimoida.
Ihmisen parilla ensimmäisellä vuosikymmenellä on ratkaiseva vaikutus hänen loppuelämäänsä ja jopa iankaikkiseen elämään. Sanoohan vanha viisauskin: “Ohjaa lapsi heti oikealle tielle, niin hän ei vanhanakaan siltä poikkea” (Snl. 22:6). Voisiko ajan koettelemasta klassisesta kristillisestä koulutuksesta tulla tulevaisuuden visio jälkikristilliseen Suomeen? Voisiko tämä koulutusmalli auttaa kristittyjä vanhempia, kasvavaa kotikouluverkostoa, olemassa olevia kristillisiä peruskouluja ja ehkäpä myös uusia kristillisiä lukioita kasvattamaan seuraavan sukupolven, jolla on totuudellinen ja kristillinen maailmankuva?
Tiedostamme, että kasvatus ja koulutus yleensä sekä klassinen kristillinen koulutus erityisesti ovat niin laajoja aiheita, että niissä riittää opettelemista loppuelämäksi. Kutsummekin siksi kasvatusalan ammattilaisia sekä vanhempia tutustumaan lähteissä mainittuihin teoksiin ja nettisivuihin ja liittymään keskusteluun sitä, mitä tässä olemme esittäneet. Lisäksi kutsumme lukijoita tutustumaan klassisen kristillisen lukion toimintamahdollisuuksia selvittäneen projektin antiin tammikuussa 2022 Perusta-lehden teologisilla opintopäivillä.
Kirjoittajista: TT, pastori Mikko Sivonen on väitellyt Paavalin kirkkaus-terminologian käytöstä. DI Miikka Niiranen on Kansanlähetysopiston apologialinjan vastaava opettaja. Artikkeli on julkaistu alunperin Perusta -lehden numerossa 5/2021
Viitteet:
[1] Kompassi: 7-9 Yläkoulun elämänkatsomustieto (Otava, 2018), 216, ja Voimaa: Terveystieto 7-9, Luku 28: Seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolen moninaisuus (SanomaPro, 2018). Katso myös Tapio Puolimatkan analyysi kirjassa Laittomuuden salainen vaikutus (Perussanoma, 2021), erityisesti sivut 147-163, jotka käsittelevät koulujen sukupuoli- ja seksuaalikasvatusta.
[2] Peter Harrison, Territories of Science and Religion, (The University of Chicago Press, 2015). Kirjan analyysia ja referointia voi lukea Miikka Niirasen artikkelista “Keskiajalla luonnontiede ja uskonto eivät olleet konfliktissa, koska kumpaakaan ei ollut olemassa”, Areiopagi.fi, 28.3. 2017.
[3] Lisää Korcokin ajatuksista voi lukea hänen kirjastaan Lutheran Education: From Wittenberg to the Future (Concordia Publishing House, 2011) ja Miikka Niirasen artikkelista “Olisiko uskonpuhdistuksesta nykyajankin koulun uudistajaksi?”, Uusi Tie 16.8.2017
[4] Vuosikymmentä myöhemmin Wilson kirjoitti samasta aihepiiristä laajennetun kirjan nimeltä The Case for Classical Christian Education (Crossway, 2003). Myös David V. Hicksin Norms & Nobility: A Treatise on Education (University Press of America, 1999) on lukemisen arvoinen kirja aiheesta.
[5] Jeffry C. Davidin ja Philip G. Rykenin toimittama kirja Liberal Arts for the Christian Life (Crossway, 2012) antaa erinomaisen vision ja esimerkkejä kuinka kaikkia tieteenaloja voidaan yhdistää Jumala-keskeisesti.
[6] Esimerkiksi Johannes Salisburylainen 1100-luvulla (The Metalogicon: A Twelfth-Century Defense of the Verbal and Logical Arts of the Trivium [First Paul Dry Books, 2009]) puolustaa vahvasti triviumin käyttöä.
[7] Johannes Salisburylainen siteeraa Augustinusta De Dialectica (The Metalogicon, 80-81).
[8] Joe Carter analysoi mielenkiintoisella tavalla Jeesuksen tapaa kommunikoida käyttäen Aristoteleen kolmivaiheista (eetos, logos, paatos) puhe jaottelua. How to argue like Jesus: Learning Persuasion from History’s Greatest Communicator (Crossway, 2009).